Viikko sitten lauantai aamuna pakattiin tosiaan viisi vaihtarityttöä autoon ja lähdettiin huristelemaan kohti lähettyvillä olevaa Peak District -nimistä kansallispuistoa, joka on vanhin laatuaan täällä. Crewesta alueen laitamille on vajaan tunnin ajomatka. Allekirjoittanut oli flunssan kourissa ja vähän hirvitti mitä tuleman pitää, mutta eihän tuota voinut väliinkään jättää. Matkan varrelta löytyi runsaasti lehmiä ja lampaita, tuuheita metsiä ja nummia joiden jyrkillä seinämillä edellämainitut laidunsivat. Välillä näytti kuin koko maailma olisi ollut kallellaan. Matka taittui kapeita mutkaisia teitä pitkän ja tässä vaiheessa minut hyvin tuntevat arvaavatkin jo, että Yrjöhän se sieltä meinasi tulla kylään. Kun nyt jo aloitin tällä häiritsevällä faktalla, niin viedään homma loppun toteamalla että vain meinasi.
Ensimmäisenä kohteena oli alueen pohjoisosa ja Howdenin padon ympäristö. Vehreä alue, jossa oli joku vanha kivannäköinen pato ja joentapainen, jonka ympäri heitimme kevyen 17 kilometrin kävelylenkin. Ihan kiva paikka, mutta luonto oli hyvin samankaltaista kuin Suomessakin, joten mitään henkeäsalpaavia elämyksiä ei siellä osunut kohdalle. Tämän jälkeen kävimme katsastamassa Ladybowerin padon (pyöreä rakennelma kuvassa), mutta harmiksemme vesi oli niin matalalla että monumentti ei päässyt täyttyminen vedellä. Tämäkin näkemisen arvoinen varmasti esim keväällä, kun vettä riittää.
Tämän jälkeen suuntasimmekin jo Buxtoniin, minne olimme varanneet bed&breakfast -majoituksen yöksi. Paikka osoittautui valtavan kivitalo puolikkaaksi, jossa asui nelihenkinen perhe ja lisäksi ylimääräisiä makuuhuoneita taisi olla seitsemän. Kävimme vetämässä ansaitut burgerit naamariin ja olimme rättiväsyneinä sängyssä yhdeksän aikaan. Allekirjoittanut nukahti kuulemma ennen puolta kymmentä...
Päivä numero kaksi starttasi perinteisellä english breakfastilla. Olin odottanut tätä hetkeä kauhulla sillä inhoan makkaraa ja pekonia enkä erityisemmin pidä pavuista tai sienistä. Olin kuitenkin reipas ja peruin annoksesta ainoastaan makkaran. Ihan mielenkiintoinen kokemus ja pavut ja sienet maistuivat yllättävän hyvin, mutta kerta taitaa silti riittää sillä jouduin syömään samalla kolme omenaa, että sain koko komeuden alas.
Sunnuntai sisälsi vähän vähemmän kävelyä ja kohteina olivat Chatsworth House, Curbar Edge ja Ilam Parkin ympäristö. Ensin mainittu oli vanha linna, josta oli saatu rakennettua viimeisen päälle turistikohde. Ulkona vapaana vaeltaneet lampaat taisivatkin tuottaa suurinta hupia tässä kohteessa. Vartin ajomatkan päässä linnasta sijaitsi reissun oma suosikkikohteeni, Curbar Edge. Kyseessä oli siis korkeahko kukkula, jonka kielekkeille sai kavuta joko laakson pohjalta tai viereiseltä parkkipaikalta. Meidän valinta oli jälkimmäinen. Näkymät kielekkeiltä olivat tosiaan komeat ja muistuttivat paljon kaikkien keski-iän ylittäneiden suomalaisnaisten lempisarjan, Emmerdalen, maisemia. Lounastimme kallionkolossa mahtavassa auringonpaisteessa ja siinä vaiheessa kaikki reissun henkilökohtaiset vastoinkäymiset kyllä pyyhkiytyivät mielestä. Viimeisenä auton nokka kääntyi kohti Ilam Parkin aluetta. Käsittääkseni emme päässeet ihan perille asti, mutta jollekkin kivalle kukkulalle kiipesimme. Nousua oli ehkä vajaan kymmenen minuutin verran ja allekirjoittanut taisi käyttää tarpomiseen tuplaten sen ajan mitä muut kun vähän väliä piti pysähtyä varmistelemaan ettei sydän hyppää rinnasta ulos. Nyt ainakin tiedän miltä 50 vuotta tupakoineesta mahtaa tuntua noustessa portaita toiseen kerrokseen. Tämäkin paikka oli kyllä lopulta nousun arvoinen. Kai sitä tällainen tasamaalla kasvanut nauttii ihan erityisesti korkealta avautuvista maisemista. Varsinkaan kun ei uskalla kavuta edes Lapuan näkötorniin.
Viikonlopun jälkeen puolitoista vuorokautta sisälsi hyvin ahkeraa koulunkäyntiä ennen kuin hyppäsimme tiistaina puoliltapäivin junaan, tällä kertaa suuntana Lontoo. Crewesta pääsee Lontooseen 1,5 tunnin junalla, mutta säästöpossujemme potentiaalisen anoreksian vuoksi päädyimme halpoihin lippuihin 3 tunnin junaan. Saavuimme Lontoossa Eustonin asemalle ja hostellimme Generator sijaitsi reilun viiden minuutin kävelymatkan päästä. Täytyy muuten antaa erikseen peukku kyseiselle hostelliketjulle, Berliini ja Lontoo testattu ja molemmista tykätty.
Tiistai-iltana otimme tehokkaan turistikierroksen Thames-joen rannalla ja kävimme katsastamassa Big Benin, London Eyen ja Westminster Abbeyn ja jatkoimme siitä matkaa Piccadilly Circuksen alueelle. Alueen klassinen valotaulu oli pieni pettymys, mutta muuten pidin tuosta kulttuurikeskittymästä kovasti. Keksimme seitsemän jälkeen illalla, että Lontoossa on pakko nähdä musikaali mutta lippujen saaminen osoittautui melko nopeasti mission impossibleksi ja päädyimme valmis-popcorniemme (...) kanssa leffateatteriin katsomaan uusinta Bridget Jonesia. Oli muuten porukan ainoan mieshenkilön idea.
Keskiviikkoaamuna tämä edellä mainittu mieshenkilö nosti kädet pystyyn, kun ilmoitimme että on aika lähteä nautiskelemaan Oxford Streetin ostoskeskittymän antimista. Sieltähän löytyi kaikki tarpeellinen ja tarpeeton tasa-arvon nimissä pidimme kierroksemme melko lyhyenä. Illalla annoimme sitten päätösvallan vähemmistö sukupuolelle ja lähdimme Camden Towniin etsimään ''Lontoon parasta ravintolaa'', jossa hän oli vuosi takaperin asioinut kavereidensa kanssa yön pikkutunneilla. Nimestä tai osoitteesta ei ollut tietoa. Camden Town oli todella jännittävä ja mukavan erilainen boheemina ja täynnä pieniä kojuja ja kivannäköisiä ravintoloita. Jollain onnenkantamoisella löysimme kuin löysimmekin lopulta etsimämme. Ruoka oli hyvää, mutta Lontoon paras -kunniakirjaa en vielä käy naulaamassa seinään. Ruuan jälkeen lähdimme etsimään Notting Hillin lähistöltä baaria, jonka seinässä on ruotsiksi kirjoitettu kyltti. Jutun juoni oli siinä, että kylttiin on kirjoitettu på svenska ''jos pystyt lukemaan tämän saat ilmaisen shotin''. Tässä vaiheessa remmissä oli enää minä ja kaksi ruotsalaista joten mikä ettei. Navigointi petti kuitenkin tällä kertaa ja hostellin punkka vei voiton suunnistustaitojen koettelusta Lontoon öisillä kaduilla.
Torstaina jatkoimme skandisekoilua ja metsästimme Scandinavian Kitchen -nimisen kaupan. Hirveä ikävä kotimaan antimia kohtaan ei ole vielä iskenyt ja tavoitteenamme olikin löytää jotain millä järkyttää muita vaihtareita. Ruotsalaiset saivat Kallen mätitahnan, minä jäin ilman mämmiä. Tosituristina halusin nähdä vielä Buckinghamin palatsin ennen paluujunaan hyppäämistä. Navigointiongelmat toivat jälleen pari lisäkilometria reitillemme, mutta lopulta löysimme palatsin ja vielä sopivasti vahdinvaihdon aikaan. Paikka oli uskomattoman täynnä aurinkoisena torstai-iltapäivänä ja jätimme suosiolla testaamatta itsepuolustustaitomme japanilaisturisteja vastaan. Tykkäsin kaupungista kovasti ja päällimmäiseksi jäänyt ''tänne on päästävä uudestaan'' -fiilis oli sen verran vahva, että ehdin jo buukata uuden parin yön reissun poikaystävän vierailuviikolle.
Muutama pieni huomio Lontoosta
- bussit todella ovat punaisia ja kaksikerroksisia
- bussit ajavat kovaa ja läheltä, reissun vakihokemamme oli niiden vuoksi ''don't die''
- Marks&Spencerin ruokapuoli on taivas, eihän myynnissä olleet ämpärit rocky roadseja ja cookie dough ballseja voi tarkoittaa muuta?
Eihän ne viimeisen viikon reissut tähän loppuneet! Ymmärettävästi muuta porukkaa halutti lähteä johonkin viikonloppuna päädyimme lauantaiksi Birminghamiin. Kaupunki olisi kuulemma pääkaupunki jossei Lontoo olisi. Jälleen kerran junamatkaa oli vajaa tunti ja lipun hinnalla ei olisi päässyt edes Jyväskylästä Äänekoskelle (ei sillä että kukaan semmoiseen reissuun lähtisikään). Keskusta-alue oli hyvin eläväinen ja tiivis. Kaduilla tuli tallattua huuli pyöreänä, sillä kaupungin arkkitehtuuri oli niin erilainen ja moderni verrattuna aiemmin näkemäämme. Löytyipä kaupungista myös iso kanaaliverkosto, kuulemma jopa isompi kuin Venetsiassa. Birmingham meni ehkä kolmoseksi lempparikaupungeissani täällä. Kärkipaikalla on itseoikeutetusti Lontoo ja kakkosena Liverpool.
Tuleva viikko näyttää ainakin toistaiseksi vähän rauhallisemmalta reissaamisen suhteen. Toistaiseksi. Arki rullaa siinä sivussa mukavasti ja koriskauden alkuunkaan ei ole enää pitkä aika. Tänään prepade-liittymäni ilmoitti, että sen hankkimisesta on kulunut kuukausi. Lisää rahaahan he halusivat eivätkä juhlia, mutta tosiaan kuukausi täynnä. Kerroin eilen kummitytölleni, että olen täällä vielä noin 70 yötä. 4-vuotiaan mielestä lukema oli tietysti älytön, mutta luulenpa että ajan kulku ei ainakaan hidastu tästä. Kaikki alkaa tuntua jokseenkin tutulta ja turvalliselta, joten elämästä ja kroonisesta unenpuutteesta voi vain nautiskella. Ostin muuten tänään lentoliput kohteeseen HEL 19.12. kuluvaa vuotta. Virallisen tj:n tarkistin äsken ja se on tänään oikeasti 70.
Sincerely yours,
Sanna
